Onnistunko?

Tulkkaus on jalo tavoite, osittain aatteellinen tapahtuma. Sen onnistuminen vaatii osapuolten halukkuutta osallistua prosessiin ja tulkkauksen rajoitteiden hyväksymisen. Tulkkaus voi ainoastaan tukea kommunikaatiota tai tilanteen sujuvuutta, se ei koskaan saavuta omaa ideaaliaan. Aate ja arjen käytäntö seisovat ammottavan kuilun eri puolilla.

Kukaan ei voi ymmärtää minua kokonaan, olen saari, olen tavoittamaton omassa mielessäni. Sanat ovat ohut kuori, joiden alla on ajatusteni pyörivä syvyys. Ajatus siitä että joku tulkkaisi MINUA on lähes loukkaava. Olen koskematon, loputon runo. Muiden tulkinta ei tule koskaan pääsemään lähellekään minua.

Tulkkaustilanteessa, jossa olen itse asiakas, antaudun kuitenkin asettamaan tilanteen itseni edelle. Riittää, että tulkki ottaa sanani, ajatusteni kuoren, muokkaa sen kohdekielelle ja mahdollistaa minun ja keskustelukumppanini kommunikaation. Enemmän vaatiminen on vääryyttä; vaade jota ei voi kohdistaa kenellekään. Persoonani, merkitykseni, ajatukseni – eivät ole koskaan tulkin vastuulla. Samoin on vääryyttä, jos tulkki liian voimakkaasti tulkitsee minua, yrittää valjastaa ajatusteni virran ja runouden.

Tulkin työ on haastavaa, kongnitiivisesti rasittavaa, mahdotonta, uskomatonta, mahtavaa. Se on superlatiiveja ja loputonta pähkäilyä. Tahdon pysyä kiinni kielessä ja sanoissa, mutta kieli ja sanat on kiinni lausujansa persoonassa. Kieli on mieli, mieli ilman kieltä on pelkkää olemassa oloa. Asiakkaan persoona kaikkine tahoineen on kokonaan uusi ulottuvuus, joka tuo lukemattoman määrän sävyjä sävyjen päällä jokaiseen sanaan. Minun pitäisi valjastaa koko aivokapasiteettini kaikkeuden tulkintaan sekunti sekuntilta, jotta tulkkaus onnistuisi täydellisesti. Yllättäen näin ei voi toimia, koskaan. Jätän siis suosiolla asiakkaan persoonan tulkkeestani tietoisella tasolla (alitajunta toki puksuttaa menemään ja vaikuttaa tulkkeeseen). Ainakin julkiteoriani mukaan minulle riittää tilanteen sujuvuus ja kieleen keskittyminen. Toki sävy on tärkeä, toki persoonallisuutta ei tulisi tulkkeessa muuttaa. Toki. Mutta mikä on todellinen kykyni sukeltaa toisen ihmisen minuuteen. Kun tiedän oman syvyyteni, oman rosoisen perustani, mielikuvieni maailman, ymmärrän etten voi ymmärtää muita.

Miksi blogi

Viittomakielen tulkin urani on alle 10 vuoden pituinen. Se on kantava osa persoonaani, ajatuksissani päivittäin, voiman tuoja ja toisinaan myös raastava taakka. Pelkään olevani liian jotain, liian vähän jotain muuta. Tahdon asiakkaiden saavan niin saamarin hyvää palvelua kuin vain on mahdollista. Epäonnistun. Onnistun. Kela on naurettavuuteen asti vaikea, epäoikeudenmukainen ja lannistava. Toisaalta se on vain yksi osa kokonaisuutta.

Näistä ja muista asioista kirjoitan, jos kirjoitan. En jaa julkisesti ajatuksiani työstäni juuri koskaan. Se ei kuulu tälle alalle. Tulkki on tietenkin vaitiolovelvollinen, ne harvat jotka lipsuvat saavat myös osakseen aiheellista paheksuntaa. Mutta hiljaisuus ja epävarmuus on osa ammattikenttää laajemmin, eikä se liity vaitiolovelvollisuuteen. Kun on työssä, jossa ohjeet tulevat ilman neuvotteluvaraa (Kela), teet yksin töitä kentällä ja asiakaspiiri on pieni, se ruokkii tietynlaista ilmapiiriä. Asioista puhutaan sivulauseessa, niistä kuiskataan. Toisia hyssytellään ja sanotaan ”no sellaista se on”. Hiljaisuus vituttaa, mutta en itsekään omalla naamallani sano mitään. En ole varma mitä pelkään, jos mitään, mutta anonyymi blogi tuntuu varmimmalta tavalta ilmaista tuntojaan. Ja silti tuskin kirjoitan kuin epämääräisiä kiertoilmaisuja kerran kuussa. We’ll see.