Viittomakielen tulkin urani on alle 10 vuoden pituinen. Se on kantava osa persoonaani, ajatuksissani päivittäin, voiman tuoja ja toisinaan myös raastava taakka. Pelkään olevani liian jotain, liian vähän jotain muuta. Tahdon asiakkaiden saavan niin saamarin hyvää palvelua kuin vain on mahdollista. Epäonnistun. Onnistun. Kela on naurettavuuteen asti vaikea, epäoikeudenmukainen ja lannistava. Toisaalta se on vain yksi osa kokonaisuutta.
Näistä ja muista asioista kirjoitan, jos kirjoitan. En jaa julkisesti ajatuksiani työstäni juuri koskaan. Se ei kuulu tälle alalle. Tulkki on tietenkin vaitiolovelvollinen, ne harvat jotka lipsuvat saavat myös osakseen aiheellista paheksuntaa. Mutta hiljaisuus ja epävarmuus on osa ammattikenttää laajemmin, eikä se liity vaitiolovelvollisuuteen. Kun on työssä, jossa ohjeet tulevat ilman neuvotteluvaraa (Kela), teet yksin töitä kentällä ja asiakaspiiri on pieni, se ruokkii tietynlaista ilmapiiriä. Asioista puhutaan sivulauseessa, niistä kuiskataan. Toisia hyssytellään ja sanotaan ”no sellaista se on”. Hiljaisuus vituttaa, mutta en itsekään omalla naamallani sano mitään. En ole varma mitä pelkään, jos mitään, mutta anonyymi blogi tuntuu varmimmalta tavalta ilmaista tuntojaan. Ja silti tuskin kirjoitan kuin epämääräisiä kiertoilmaisuja kerran kuussa. We’ll see.
